Sotimisesta ennen ruutia

Ne, jotka ovat lukeneet historiaa, ovat varmasti kuulleet taisteluista, jotka kestivät tuntikausia; jopa useampia päiviä. Elokuvissa nähdyissä taisteluissa kuitenkin kaksi vastakkain muodostelmassa olevaa armeijaa kohtaa, rynnäköi ja hetken päästä tilanne taistelukentällä on kaaoottinen. Viholliset ja ystävät menevät täydellisesti sekaisin ja rivit hajaantuvat. Mutta onko tällainen näkemys missään määrin todellisuutta vastaava. Kukaan meistä ei ole ollut muinaisella taistelukentällä, mutta tohdin tehdä joitakin arvailuja väittäessäni että näin ei ole.

Itsesuojeluvaisto, moraali, joukon tuki ja rohkeus.

Kaksi joukkoa rynnäköi toisiaan vastaan yrittäen säilyttää (legioona, falangi -muodostelmansa). Ajattele itsesi eturintamaan. Kun olet aivan lähellä vihollisen keihäsrivejä, tai miekkoja - ryntäätkö suin päin näitä kohti, vai oletko varovainen? Suin päin ryntääminen on varma tapa kuolla, varsinkin jos vieressä olevat kaverit eivät ryntää mukana. Mieluummin siis tyydyt pääsemään etäisyydelle, jolla voit ehkä kolistaa vihollisen miekkaa, mutta väistää hänen hyökkäyksensä (mikäli hän ei siis irroittaudu omasta linjastaan hyökätäkseen).

Molempien puolien sotilaat huutavat törkeyksiä vastapuolelle ja yrittävät saada nämä häpäistyä. Muutama rohkea etenee omasta linjastaan eteenpäin ja yrittää lyödä vastustajaa. Jokunen saa itse haavoja, jokunen osuu vastustajaan. Harvalla yksin toimiessaan riittää rohkeutta astua eteenpäin tuon kuolleen vihollisen paikalle. Se on nimittäin lähes varma itsemurha; vihollisia on edessä useampi ja sivuillakin monta.

Mutta jotenkin komentajan pitäisi saada sotilaat houkuteltua tämä tekemään. Mikään ei riko sotilaan moraalia niin pahasti kuin se, että hän näkee ympärillään omiensa sijasta vihollisia. Taistelukentällä ei ole aikaa hankkia hyvää kokonaiskuvaa. Jos sivusilmällä näkyy vihollisia siellä, missä pitäisi olla kavereita, on paniikki helposti lähellä.

Ehkäpä rintamalinjat siis jäivätkin toisistaan jonkin matkan päähän ja tämän jälkeen komentajat yrittivät saada omia yksiköitään hyökkäämään. Parhaiten hyökkäys varmaankin toimisi, jos kokonainen yksikkö hyökkää yhtäaikaisesti ja jokainen mies rintamassa astuu vihollisen rivien sekaan, silloin kun se on mahdollista. Mutta mies on yksilö ja kuoleman pelko asuu useimpien rinnassa. Siksi tällainen voimat yhdistävä hyökkäys voisi tapahtua joko erittäin hyvin koulutetun jalkaväen tapauksessa (Rooman legioonat) tai silloin, kun miehet jostain syystä yhtäaikaisesti uskovat voittavansa vihollisen ja selviävänsä tästä, tai kun muu vaihtoehto on vielä pahempi.

Tästä syystä miehet, jotka arastelivat vihollisen kimppuun hyökkäämistä, taistelivat vimmatusti ja hyökkäsivät rohkeasti, kun joukkojen komentaja Caesar heitti kypäränsä menemään ja työnsi itsensä vihollisen rintamaa päin oman eturintamansa edelle huutaen: "Jätättekö minut Pompeiuksen pojille". Miehet pitivät Caesaria niin suuressa arvossa, että Caesarin hylkääminen ei ollut vaihtoehto; ainoa jäljellä oleva mahdollisuus oli siis hyökätä.

Melkein mikä tahansa voi olla se asia, joka saa sotilaat uskomaan voittoon, tai häviöön. Jos oma ratsuväki voittaa vihollisen ratsuväen, tai jos rintamalla leviää tieto, että vihollisen komentaja on kuollut, sotilaat saattavat uskoa, että voitto on varma. Oleellista ei ole niinkään se, onko asialla mitään ulkoista vaikutusta, vaan sillä, että ulkoinen tapahtuma, jonka kaikki sotilaat kokevat yhtäaikaa, tuo yhteisen signaalin siitä, että nyt on aika hyökätä - tai paeta. Tämä toki vaatii sen, että suurin sotilaista osa tulkitsee signaalin samalla tavalla.

Taistelut ovat siis kestäneet pitkään siksi, että todellisella taistelukentällä oleva sotilas ei tyypillisesti halua uhrata itseään. Jokainen mieluummin odottaisi, että vieressä oleva kaveri hyökkäisi ensin ja antaisi itselle mahdollisuuden hiukan turvallisempaan hyökkäykseen. Visainen ongelma ratkottavaksi.

Tämä voi myöskin osaltaan selittää eliittijoukkojen merkityksen. Eliittijoukot ovat kautta aikojen korostaneet kyseisen joukon erinomaisuutta ja paremmuutta kaikkiin muihin nähden ja tämä luo paineen ylläpitää eliittijoukon mainetta. Siksi eliittijoukon sotilas on luottavampi siitä, että kaikki muutkin eturintaman sotilaat hyökkäävät ja on valmiimpi hyökkäämään myös itse.

Tällainen ajattelumalli varhaisista taisteluista selittäisi sekä taistelujen keston (johtajilla on ollut aikaa kulkea paikasta toiseen tekemässä asioita), että varsinaisen taistelun aikana syntyneen haavoittuneiden pienen määrän. Varsinaisia taistelukosketuksia ei välttämättä ole tullut paljoakaan ennen kuin joko toisen osapuolen moraali pettää, tai sitten pieni osa hyökkäävistä sotilaista saa yhteisvoimin tehdyn iskun murtautumaan vihollisrintaman läpi ja aiheutettua pakoreaktion ympäristössään.

Jos menneisyyden taistelurintama on näyttänyt enemmän tällaiselta, niin ei ihme että erilaisilla enteillä, taikauskoilla ja puhtaalla onnella on ollut sotimisessa niin suuri merkitys.