Poliitikkojen lahjontaa

Maamme pääministeri sanoo suorasanaisesti hyväksyvänsä kansanedustajien lahjonnan. Tarkasti ottaen hän väittää, että lahjonta ei ole lahjontaa. Ainakin siellä päin, mistä minä tulen, jos se näyttää ja haisee paskalta, niin se myös on sitä. Tässä lainaus Helsingin Sanomien verkkolehden uutisesta:

"Tosiasia vaalirahoituksessa on, että erittäin monet ehdokkaat joutuvat vielä vaalien jälkeen keräämään rahaa. Monet ovat ottaneet erittäin suuria henkilökohtaisia lainoja ja he harjoittavat keräystoimintaa vielä pitkään vaalien jälkeen. Tämä on todellisuutta. Tämä on ollut pitkään näin ja tulee todennäköisesti tulee jatkossa olemaan näin", Vanhanen arvioi keskiviikkona lukiolaisille Helsingissä järjestetyssä EU-tilaisuudessa.

Vanhanen ei nähnyt suurta ongelmaa siinä, että vaikkapa liikemiesryhmä antaisi läpimenneelle kansanedustajalle vaalien jälkeen vaikkapa 20 000 euroa "vaalirahoitukseen". Tässä tapauksessa vaalirahoitukseen sisältyvä riski siitä, että ehdokas ei mene läpi, on poistunut. Eräällä tavalla tulkiten kyse voisi olla joko lahjasta tai lahjuksesta.

Sama asia suomeksi: Jos kansanedustaja menee juttelemaan rikkaan tyypin kanssa. Rikas mies toteaa, että hän haluaisi saada vuorineuvoksen arvonimen, tai että poliitikot säätävät lain x. Vastineeksi voin antaa sinulle jälkikäteistä vaalitukea. Rahat saat sitten, kun laki on säädetty.

Jos tämä ei ole lahjontaa, niin lehmätkin lentävät.

Vaalirahoituksessa ainoa selkeä raja on se, että ainoastaan ennen vaaleja annetut rahat kelpaavat. Muutoin järjestelmä jättää mammutin kokoisen aukon lahjonnalle ja lakien ostamiselle.

Julkinen liikenne

Viime aikoina olen pohtinut julkista liikennettä ja sen toimivuutta vaihtoehtona omalle autolle. Osatekijöinä pohdinnassa ovat, vähemmän yllättäen, olleet omat kokemukset autottomuudesta. Itse jaan liikkumisen kahteen erilliseen joukkoon/kategoriaan. Toiseen kuuluvat säännölliset aikataulutetut asiat, kuten työmatkat ja toiseen kaikki vapaa-ajan epäsäännölliset matkat.

Ainakin minä kykenen omassa työssäni varsin hyvin sovittamaan aikatauluni julkisten liikennevälineiden aikatauluihin. Lisäksi yhdellä bussilla tai junalla töihin kulkeminen on omaa autoa mukavampaa, koska matka-ajan voi käyttää lukemiseen.

Sen sijaan vapaa-ajan reissuissa matka usein suuntaantuu paikkaan, johon ei ole aiemmin mennyt ja mahdollisesti lyhyellä varoitusajalla.

Teesini onkin, että vapaa-ajan matkustamisessa tärkeintä ei ole se, kuinka monta minuuttia bussilla menee päästä paikasta A paikkaan B, vaan mikä on se huonoin mahdollinen tapaus. Jos minä haluan lähteä juuri nyt kotoa kaverin luo, kuinka paljon aikaa kuluu pahimmassa mahdollisessa tapauksessa (olettaen että liikenne kulkee suhteellisen normaalisti). Keskiarvoisen matka-ajan laskeminen on siis väärä tapa laskea matka-aikaa ainakin minun kohdallani. Julkisessa liikenteessä harmittaa paljon enemmän se, että sunnuntaina Olarista Matinkylään pääseminen kestää julkisilla pahimmassa tapauksessa yli tunnin (kävellen noin puoli tuntia) kuin se, että varsinainen matka-aika on 17 minuuttia 10 minuutin sijaan.

Tämä pohdinta on jossain määrin myös relevanttia liikennepolitiikan kannalta. Jos minä en ole tässä asiassa poikkeustapaus, vaan se kuvaa laajempaa ihmisjoukkoa (ja ylläoleva selittää varsin pitkälle omat syyni auton hankkimiseen), niin sillä on merkitystä julkisen liikenteen yrityksiin saada mahdollisimman paljon asiakkaita.

Viime aikoina lehdissä on käsitelty paljon Ilkka Kanervan tekstiviestiskandaalia. Media pakotti poliitikon eroamaan. Syynä kaiketi se, että mies oli lähetellyt vihjailevasti ehdottelevia tekstiviestejä aikuiselle naiselle. Koko jutusta nostettu häly on mielestäni täydellisen käsittämätön. Se on myös inhottava ja surullinen yksityisyydensuojan kannalta. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa poliitikoksi ryhtyminen tarkoittaa sitä, että asetat yksityiselämäsi julkisuuden alttarille? Tällä päätöksellä rajaamme politiikan teosta pois kaikki ne, jotka arvostavat omaa yksityiselämäänsä. Onko tämä oikea tapa saada maahan hyviä poliittisia päättäjiä?

Itse pohdin asiaa tietenkin myös siltä kannalta, että mitä jos itse olisin ollut ministeri, tai muu poliitikko tuossa tilanteessa? Onko minun harjoittamassani kommunikaatiossa asioita, johon media olisi noin voinut puuttua. Pienen pohdinnan jälkeen totean, että aivan varmasti. Tekstiviestit ja chattiohjelmat ovat nykypäivänä yksi parhaimmista tavoista, joilla romanttisessa mielessä toisiinsa tutustuvat pitävät yhteyttä. Totta kai niissä lähetetään myös pikkutuhmuuksia.

Haluaisin uskoa, että tässä kriisissä Ilkka Kanervan virhe ei ollut lähettää tekstiviestejä, vaan se, miten hän asian käsitteli. Haluaisin uskoa, että Suomessa poliitikon ei tarvitse elää selibaatissa, tai julkisuuden hyväksymässä avioliitossa. Haluaisin uskoa, että politiikassa on kyse siitä, että ajaa yhteiskunnalle hyödyllisiä ja tärkeitä asioita, eikä siitä kuka vehtaa kenenkin kanssa.

Olisiko kriisi mennyt toisin, jos Kanerva olisi alusta alkaen todennut, että tietenkin minä lähetin ne tekstiviestit; niinhän tekee joka toinen suomalainen? Kukaan Kanervaa äänestänyt ei varmasti ole häntä pitänyt yleisen tiukkapipoisen seksuaalimoraalin vartijana.

Politiikka ei kiinnosta nuoria!

Ikuinen valitus, miksi politiikka ei kiinnosta nuoria!

Itselläni on nyt kokemusta muutamasta mielenosoituksesta, joiden osallistujat ovat olleet pääasiassa nuoria. Mielenosoitus ohjelmistopatentteja vastaan, Lex Karpela ja nyt sensuurin vastainen mielenosoitus. Yhdessäkään tapauksessa aiheesta vastaava ministeri ei uskaltanut, kutsusta huolimatta(*), saapua paikalle.

Ja sitten valitetaan, kuinka politiikka ei kiinnosta nuoria. Uskomatonta farisealaista ulkokultaisuutta.

Todellisuus taitaa olla se, että poliitikot haluavat nöyrän kansan, joka nousee barrikaadeille kannattamaan poliitikkojen omia ajatuksia. Kuinka ne kurittomat nuoret kehtaavatkin nousta barrikaadeille sellaisten asioiden puolesta, joista poliitikko ei välitä! Hävytöntä tuollainen, että osoitetaan mieltä sananvapauden puolesta. Maailmahan olisi niin paljon parempi paikka, jos tuollaisista pikkuasioista kuin ihmisten perusoikeuksista (esimerkiksi sananvapaus ja yksityisyys) ei tarvitsisi välittää.

Mielestäni hätkähdyttävintä (pitäisi ehkä sanoa surullisinta) on kuitenkin se, että vastuulliset poliitikot järjestäen kieltäytyvät keskustelemasta politiikasta niiden kanssa, joita asia koskettaa.

*en ole varma siitä, oliko ohjelmistopatentteja vastustavassa mielenosoituksessa kutsua lähetetty, koska en ollut osallinen sen järjestämisessä. Kahdesta muusta tiedän varmasti, että kutsu oli lähtenyt asianomaiselle.

Eroa taas, ministeri Linden

Päivän kannatettava addressi Suvi Linden, eroa taas!.

Aiheesta ovat jo muut kirjoittaneet runsaasti, esimerkiksi Kai Puolamäki. Ministeri Lindenin oma lausunto on myös suorastaan nerokas: Lapsiporno ei ole sananvapausasia. Sensuuri sen sijaan on - ja tätä ministerimme ei tunnu ymmärtävän.

Kansanäänestys pääkaupunkiseudusta

Ministerit ehdottavat kansanäänestystä pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisestä. On aivan totta, että nykyinen kuntajako on huono esimerkiksi yhteisen infrastruktuurin kehittämisen kannalta. Ja kun näköpiirissä ei ole päivää, jolloin voisimme edes kuvitella kaavoituksen lopettamisesta, tai raidejärjestelmien yksityistämisestä, poliittisesti on valitettavasti pakko miettiä myös sitä, mikä on toiseksi paras vaihtoehto. Ei, en yritä saada teitä lukijani uskomaan, että ylläolevat olisivat parhaita vaihtoehtoja.

Pääkaupunkiseutu on asuinalueena riittävän suuri, että esim. tieverkosto ja rataverkosto ei toimi, jos päätöksiä tehdään erikseen Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla. Toisaalta ainakin Helsinki on ollut kaamea esimerkki siitä, miten maankäytön monopolistina se kiskoo monopolivoitot rakentamattomasta maasta.

Yksi niistä asioista, joita taloustiede kertoo meille, on se, että niukan hyödykkeen omistaja on se, joka kerää rahat taskuunsa. Undercover Economist -kirjassa kerrotaan kahvitiskistä eräällä Lontoon metroasemalla, joka laskuttaa "törkeää" ylihintaa kahvista. Todellisuudessa tämä raha ei mene kahvilan pitäjälle, eikä työntekijälle, vaan metroaseman omistajalle. Kahvipisteen paikka on erinomainen ja näin ollen metroasema voi kilpailuttaa kahvipisteen pitäjän ja maksimoida oman vuokratuottonsa. Kahvilan pitäjä siirtää tämän hintoihin, mutta saa itse loppujen lopuksi samanlaisen tuoton kuin kahvilan pitäjä huonommassa paikassa (pienemmällä vuokralla). Kahvilayrittäjät eivät ole niukka hyödyke, ainakaan Lontoossa. Sen sijaan paikka metroasemalla, jonka vierestä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kulkevat päivittäin ohi, on niukka hyödyke. Näin siis suuret voitot tästä asiakkaiden 'riistosta' menevät metroasemalle.

Samoin käy asuntotuotannossa. Näin nousukaudella rakennusyritykset ja osaavat rakennustyöläiset ovat jossain määrin niukka hyödyke. Kuitenkin rakennusyrityksiä löytyy aloittamaan uusia hankkeita. Sen sijaan esimerkiksi Helsingissä kaupunki on suuri maanomistaja. Suuressa kaupungissa maa on niukka hyödyke ja Helsingin kaupunki hyödyntää tätä täysimääräisesti voittoa tavoitellessaan. Kun lisäksi Helsingin kaupunki voi kaavoituksella päättää, ettei kaupungin tonttien kanssa saa kukaan kilpailla, onko ihme, että kaupungissa on pulaa asunnoista? Monopolistin etu ei ole sama kuin yhteinen etu. Tällä kertaa monopolistina vain sattuu olemaan julkinen valta.

Nykyisellään, kun pääkaupunkiseudulla on vielä useampi kaupunki, ongelma ei ole niin suuri. Jos Helsinki pitää tonttihanoja kovin tiukkoina, osa kysynnästä voi purkautua Espoohon, Vantaalle ja muihin kehyskuntiin. Yhdistämisen vaarana on se, että tämä mahdollisuus katoaa ja suurkunta pääsee monopolistina vielä voimakkaampaan asemaan.

Nykyisessä mallissa on siis joukko huonoja puolia ja joukko erittäin huonoja puolia. Puhdas yhdistäminen toisi mukanaan joukon parannuksia (kuten mahdollisuus suunnitella infrastruktuuria koko kaupungin kannalta) ja joukon huononnuksia. Olisiko löydettävissä jokin malli, jossa voisimme saada nämä hyvät puolet ja samalla parantaa asunto- ja tonttipulaongelmaa?

Pakistan

Vaikuttaisi siltä, että maailmassa on tapahtumassa harvinaislaatuinen asia. Armeijan komentaja, Pakistanissa vallan kaapannut Musharraf, on ilmeisesti äänestetty juuri pois vallasta. Jos hän vielä hyväksyy vaalituloksen ja antaa voittajien ottaa maan hallintaansa, niin on aika hurrata. Ehkei kyseessä ole suuri askel, mutta tärkeä askel kuitenkin. Maa kaipaa hallitusta, jolla on kansan tuki takanaan. Al Qaidan oleilu Pakistanin syrjäkolkilla ei ole ongelma, jota diktaattori kykenee ratkaisemaan, ainakaan tuhoamatta maataan, kansaansa ja itseään. Kapinaliikkeen kukistus kääntyy helposti hallitsijaa vastaan ja hallitsija tarvitsee kaiken moraalisen selkänojan ja avun, jolla voittaa kansa puolelleen.

Never again arguments

There's been arguments in Finnish media that we should make sure that never again will there be a school kid who goes on to kill a number of fellow citizens. People have suggested outlawing guns in homes and all other kinds of things to accomplish this.

Those who do so, do it without the faintest understanding of statistics. A country cannot control the environment kids grow in, not to the degree it would need to in order to prevent some of them from going on killing spree. But a country (and especially parents and other people) can do well and keep the probability of that happening low.

In Finland, we had a bombing case about five years ago, now this killing. Before that I remember a killing spree from the time I was in school, probably early 90s. So it seems that with the current culture and population, the statistical occurrence is about one case per five years. Which is not bad, really, though it could be better.

The problem with trying to figure out how to get to never is that you'll never consider the ideas that might actually reduce the possibilities of this kind of thing happening. I also don't think that people who say that really think their facts through. There's approximately 50000 kids each year, which makes for 250000 kids per five years. So the occurrence is one in 250000. (Actually there are probably more kids who kill, but since they don't do it on school grounds, they don't end up in news the way this guy did).

So, instead of trying to think "never again" think "how can I make this even rarer". Otherwise you'll end up guilty of either wishful thinking (not good for making useful things happen) or quite totalitarian control (as you need to control all those 250000 kids to make sure that one doesn't do bad things), or both.