Valtion talousarvio

Valtion talousarvion 2006 ehdotuksen kokonaissumma on 39,375 miljardia euroa. Viime vuoden budjetin kokonaissumma oli 37,9 miljardia euroa. Kasvua tähän vuoteen on siis noin 3,9% viime vuoteen nähden. Kun talouskasvu tänä vuonna jää kahteen prosenttiin, valtion menojen osuus koko kansantaloudesta kasvaa.

Eri ihmisillä varmasti on näkemyksiä siitä, mikä on oikea suhde valtion/julkisyhteisöjen koon ja koko talouden välillä. Tai ainakin toivon, että ihmiset esimerkiksi valtion budjettia miettiessään ajattelisivat tällaista asiaa. Totuushan on se, että jos budjetin menot kasvavat enemmän kuin Suomen talous, valtion osuus taloudesta kasvaa.

Eduskunnan ja poliitikkojen ongelma on se, että he aina vain haluavat luoda uusia ohjelmia, joihin lisätään menoja. Kukaan ei halua käydä läpi olemassa olevia rahanreikiä ja ohjata rahoja mielekkäämpään käyttöön. On paljon kivempaa vaatia lisää rahaa omalle lempiprojektille kuin kertoa, mistä valtion menoista pitää vähentää, jotta sille rahat riittäisivät. Näin lopputuloksena on politiikkaa, jossa valtion osuus kansantaloudesta kasvaa ja poliitikot valittavat sitä, kuinka valtion rahat eivät riitä.

Tähän liittyy myös mielenkiintoinen näköharha. Olen usein kuullut syytettävän esimerkiksi uusliberaalia politiikkaa siitä, että valtio ei saa laittaa rahoja erilaisiin hankkeisiin, joihin rahaa tarvittaisiin. Ihmisillä tuntuu olevan kuvitelma, että valtio joutuu jatkuvasti säästämään rahojaan ja että syynä tähän on esimerkiksi uusliberaali mörkö, jossa kaikki rahat syydetään ahneille ja rikkaille.

Totuus on kuitenkin erilainen. Valtion ja poliitikkojen ongelmat löytää rahoitusta johtuvat etupäässä siitä, että poliitikot eivät ole valmiita karsimaan olemassaolevasta rahoituksesta toimimattomia ohjelmia ja rahareikiä ja siitä, että uusia rahareikiä keksitään nopeammin kuin yhteiskuntamme tuottaa lisää resurrseja näiden paikkaamiseksi.

Ongelma on siis rakenteellinen ja nimenomaan poliitikoista johtuva. Tätä kuvaa erinomaisesti se, että kulttuuriministerimme Tanja Karpela pitää itseään onnistuneena ministerinä siksi, että on onnistunut kasvattamaan kulttuuriministeriön menoja ministerikaudellaan.

Todellisuudessa hyvin työnsä tekevä ministeri ymmärtää, että raha ei kasva puussa ja että jokainen euro lisää hänelle on pois joltakulta muulta. Näin hyvä ministeri tutkisi oman ministerialansa olemassaolevia projekteja ja tutkii ovatko rahat todellakin laitettu hyödylliseen käyttöön. Vai voisiko jokin toisenlainen projekti hyödyttää ministerin toimialaa paremmin?

Hallituksen ministerien pitäisi taasen keskenään tutkia sitä, menevätkö rahat nykyisellään ministeriöiden välillä oikeaan paikkaan. Pitäisikö kenties lopettaa rahojen laittaminen projektiin x yhdessä ministeriössä ja lisätä rahoitusta toiseen projektiin toisessa ministeriössä. Tai kenties leikata verotusta.

Valitettavasti tällaista analyysiä ei ainakaan suomalaisessa politiikassa näe. Tilalle tarjotaan näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta, jossa todetaan faktana, että mitään ei voida muuttaa ja että rahoitusta ei voi lisätä. Todellisuudessa vaihtoehtoja on, mutta poliitikot eivät vain uskalla tarttua niihin.