Jatko-opiskelusta

Luin tässä juuri Oravan blogista onnittelut juuri väitelleelle. Orava kirjoittaa väittelystä kauhean suurena saavutuksena. Jotenkin itse, väitöskirjaopiskelijana, en kykene ajattelemaan projektia niin suurena, ettei melkein kuka tahansa siihen kykenisi.

Tutkimuksen tekeminen on työtä siinä missä muukin työ ja jos sitä väitöskirjaa ajattelisi kauhean suurena ja vaikeana, monille mahdottomana, urakkana ei sitä varmaan koskaan pääsisi edes alkuun. Maratoninkin kykenee melkein kuka tahansa juoksemaan - askel kerrallaan.

Tämän ei siis ole tarkoitus väheksyä sitä työtä ja kykyä, mitä väitelleeltä löytyy, mutta jotenkin tuntuu siltä, että ihmiset liikaa glorifioivat tohtoroitumista ja tutkimusta. Ihmisiin tutustuessaan ei välillä tiedä, mitä vastaisi, kun kysyvät mitä teen - niin monet pitävät tutkijaa ja jatko-opiskelijaa olentona, joka on toiselta planeetalta, tai ehkäpä jopa vieraasta aurinkokunnasta. Kun itse pitää itseään huonona, tyhmänä ja aikaansaamattomana tutkijanplanttuna, joka luultavasti olisi hyödyllisempi yhteiskunnalle roskakuskina. :)

Mietteitä

Seksi on hämmentävä asia. Kulttuurissamme korostetaan orgasmia
aivan liikaa. Oikeastaan seksi on seksiä, ainoastaan jos ainakin
mies saa ja moderni mies ei ole mies eikä mikään, jos ei tyydytä
naista (sängyssä, kaapin päällä, vintillä, tai keittiön pöydän
alla, tai missä kukakin tykkää puuhansa viettää). Orgasmin
saaminen on tavallaan velvoite ja seksissä asioiden 'pitäisi'
keskittyä juttuihin, jotka johtavat tähän.

Paskapuhetta.

Itselleni ainakin seksi on nimenomaan kivaa, kun keskitytään
kaikkeen muuhun paitsi sen orgasmin hakemiseen. Koskettamiseen,
hellimiseen, yhteisiin leikkeihin, keskinäiseen vittuiluun -
kaikkeen, joka on kivaa juuri sinällään ja sillä hetkellä. Mutta
jotenkin silti mieleen helposti juolahtaa se pirulainen, joka
kertoo, että pitäisi tehdä asioita, jotka vievät toista
lähemmäksi orgasmia. Ikäänkuin se toinen henkilö seksissä ei
olisi itse kykenevä ilmaisemaan, mitä haluaa.

Ei sillä, etteikö orgasmi, tai ihan vain laukeaminen, olisi
kauhean kiva asia, mutta jos seksiä aloitettaessa lähtökohta on
se, että jommankumman, tai molempien on pakko saada, jotta voisi
aloittaa - on paljon ikävämpää aloittaa. Aikapula, tai
viitsimisen vähyys, väsymys, tai mikä tahansa miljoonasta muusta
syystä tällöin saa helposti aikaan sen, ettei edes aloiteta. Kun
vaihtoehtoisesti toista voisi helliä ja olla hellittävänä ja
nauttia kihelmöivästä kiihotuksen tilasta.

Aika helppo valinta.

Hauskaa uutta vuotta!

Luin kirjan Perks of Being a Wallflower (Stehpen Chbosky). Rakastuin
välittömästi.

Kirjasta tuli jotenkin samanlainen olotila kuin Neil Gaymanin Sandmania
lukiessa. Paitsi, ettei siitä tuleva olo ole mitenkään verrattavissa, eikä
oikeastaan yhtään samankaltainen. Mutta jotakin samaa niissä on, tai itse
asiassa omassa reaktiossani niihin.

Molemmat herättävät joukon tunteita minussa, joita en itse täysin ymmärrä
ja se tekee kirjoista erinomaisia, lukemisen arvoisia. Molemmista
lukemisen jälkeen tuli myös tunne, että haluan lukea kirjat uudestaan.

Lukiessani Seinäkukkaa aloin jossain vaiheessa kovasti toivomaan, ettei
kirjan lopussa olisi mitään 'Suurta Paljastusta', joka yleensä aina kuuluu
kaikkien tarinoiden paljastukseen. Joten olo oli sellainen, että moinen
helposti vain tuhoaisi kirjan luoman ihanan tunnelman. Onneksi pelkoni oli
aiheeton ja lopetus on kirjan tunnelmaan täydellisesti sopiva.

Suosittelen lämpimästi.

Omista tunteistaan oppii jatkuvasti uutta ja siksi monet kirjat, jotka
aiemmin koskettivat ja antoivat jotain, eivät välttämättä olekaan enää
hienoja ja erikoisia, tunteita herättäviä. Tämä ehkä selittää myös sen,
miksi puppafantasia oli nuorempana mistään mitään ymmärtämättömälle
nörtille niin kivaa luettavaa ja miksi se on niin tylsää nykyään.