Julkinen liikenne

Viime aikoina olen pohtinut julkista liikennettä ja sen toimivuutta vaihtoehtona omalle autolle. Osatekijöinä pohdinnassa ovat, vähemmän yllättäen, olleet omat kokemukset autottomuudesta. Itse jaan liikkumisen kahteen erilliseen joukkoon/kategoriaan. Toiseen kuuluvat säännölliset aikataulutetut asiat, kuten työmatkat ja toiseen kaikki vapaa-ajan epäsäännölliset matkat.

Ainakin minä kykenen omassa työssäni varsin hyvin sovittamaan aikatauluni julkisten liikennevälineiden aikatauluihin. Lisäksi yhdellä bussilla tai junalla töihin kulkeminen on omaa autoa mukavampaa, koska matka-ajan voi käyttää lukemiseen.

Sen sijaan vapaa-ajan reissuissa matka usein suuntaantuu paikkaan, johon ei ole aiemmin mennyt ja mahdollisesti lyhyellä varoitusajalla.

Teesini onkin, että vapaa-ajan matkustamisessa tärkeintä ei ole se, kuinka monta minuuttia bussilla menee päästä paikasta A paikkaan B, vaan mikä on se huonoin mahdollinen tapaus. Jos minä haluan lähteä juuri nyt kotoa kaverin luo, kuinka paljon aikaa kuluu pahimmassa mahdollisessa tapauksessa (olettaen että liikenne kulkee suhteellisen normaalisti). Keskiarvoisen matka-ajan laskeminen on siis väärä tapa laskea matka-aikaa ainakin minun kohdallani. Julkisessa liikenteessä harmittaa paljon enemmän se, että sunnuntaina Olarista Matinkylään pääseminen kestää julkisilla pahimmassa tapauksessa yli tunnin (kävellen noin puoli tuntia) kuin se, että varsinainen matka-aika on 17 minuuttia 10 minuutin sijaan.

Tämä pohdinta on jossain määrin myös relevanttia liikennepolitiikan kannalta. Jos minä en ole tässä asiassa poikkeustapaus, vaan se kuvaa laajempaa ihmisjoukkoa (ja ylläoleva selittää varsin pitkälle omat syyni auton hankkimiseen), niin sillä on merkitystä julkisen liikenteen yrityksiin saada mahdollisimman paljon asiakkaita.

Viime aikoina lehdissä on käsitelty paljon Ilkka Kanervan tekstiviestiskandaalia. Media pakotti poliitikon eroamaan. Syynä kaiketi se, että mies oli lähetellyt vihjailevasti ehdottelevia tekstiviestejä aikuiselle naiselle. Koko jutusta nostettu häly on mielestäni täydellisen käsittämätön. Se on myös inhottava ja surullinen yksityisyydensuojan kannalta. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa poliitikoksi ryhtyminen tarkoittaa sitä, että asetat yksityiselämäsi julkisuuden alttarille? Tällä päätöksellä rajaamme politiikan teosta pois kaikki ne, jotka arvostavat omaa yksityiselämäänsä. Onko tämä oikea tapa saada maahan hyviä poliittisia päättäjiä?

Itse pohdin asiaa tietenkin myös siltä kannalta, että mitä jos itse olisin ollut ministeri, tai muu poliitikko tuossa tilanteessa? Onko minun harjoittamassani kommunikaatiossa asioita, johon media olisi noin voinut puuttua. Pienen pohdinnan jälkeen totean, että aivan varmasti. Tekstiviestit ja chattiohjelmat ovat nykypäivänä yksi parhaimmista tavoista, joilla romanttisessa mielessä toisiinsa tutustuvat pitävät yhteyttä. Totta kai niissä lähetetään myös pikkutuhmuuksia.

Haluaisin uskoa, että tässä kriisissä Ilkka Kanervan virhe ei ollut lähettää tekstiviestejä, vaan se, miten hän asian käsitteli. Haluaisin uskoa, että Suomessa poliitikon ei tarvitse elää selibaatissa, tai julkisuuden hyväksymässä avioliitossa. Haluaisin uskoa, että politiikassa on kyse siitä, että ajaa yhteiskunnalle hyödyllisiä ja tärkeitä asioita, eikä siitä kuka vehtaa kenenkin kanssa.

Olisiko kriisi mennyt toisin, jos Kanerva olisi alusta alkaen todennut, että tietenkin minä lähetin ne tekstiviestit; niinhän tekee joka toinen suomalainen? Kukaan Kanervaa äänestänyt ei varmasti ole häntä pitänyt yleisen tiukkapipoisen seksuaalimoraalin vartijana.