Turvallisuuspolitiikka ja strategisesti tärkeät omistukset

Viime aikoina useammassakin yhteydessä turvallisuuspolitiikka ja tiettyjen yritysten ulkomainen omistus on asetettu vastakkain. Valtion pitää omistaa Fortumia, sillä öljyn jalostus on valtion strateginen omistus - turvallisuuspolitiikkaa siis.

Turvallisuuspolitiikalla perustellaan kaikkea mahdollista, maataloustukiaisista yritysten omistamiseen. Oikea kysymys silloin lienee: Mikä on oikea kriteeri päättää, onko jokin ala strategisesti tärkeä? Toinen tärkeä kysymys on: miten valtion tulisi toimia, jos jokin ala on strategisesti tärkeä?

Aloitetaan ensimmäisestä. Ehdotan seuraavaa kriteeriä ulkomaisten potentiaalisesti vihamielisten valtioiden omistusta kohtaan. Yritys voi olla valtiolle strategisesti tärkeä, jos yrityksen omistajat kykenevät tuottamaan yhteiskunnalle huomattavasti suuremman vahingon kuin vahingon tuottaminen maksaa. Toinen kriteeri strategiselle tärkeydelle on se, että yritys kykenee toiminnallaan vahingoittamaan valtion kykyä sotia.

Jos Venäjän valtio omistaisi Fortumin, se omistajana olisi kykenevä lamauttamaan kohtuullisen suuren osan Suomen öljynjalostustoiminnasta sodan aloitustoimena. Suomen vaihtoehdot tässä asiassa ovat joko kieltää tällainen omistus, valvoa tällaista omistusta niin, ettei omistaja kykene sabotaasiin (hyvin vaikeaa), ylläpitää riittäviä jalostetun öljyn varoja sotatilannetta varten, pyrkiä riittävän hajautettuun öljynjalostusmarkkinaan (jolloin Fortumin omistaminen ei auttaisi asiaa), varmistaa jalostetun öljyn saanti kansainvälisiltä markkinoilta (helpommin sanottu kuin tehty, koska sodan syttyessä, sopimuksien arvo on usein heikompi kuin vessapaperin).

Toinen esimerkki strategisesti tärkeästä alasta on merenkulku. En tunne alaa tarpeeksi hyvin tietääkseni, tarvitseeko valtio oikeasti kaupallisia aluksia potentiaalisessa sotatilanteessa, mutta oletetaan harjoituksen vuoksi, että tarvitsee. Laivat nykyolosuhteissa liputtavat muiden valtioiden alle, mikä tarkoittaa sitä ettei Suomen valtiolla ole oikeutta, eikä kykyä vaatia näitä käyttöönsä sodan syttyessä. Valtion vaihtoehdot ovat siis omistaa itse riittävästi laivakapasiteettia sotaa varten (kallista ja tuhlaavaa), antaa verohelpotuksia, tai suora maksu merenkulkijoille, jotta nämä liputtaisivat Suomeen (nimetään tämä vaikkapa strategiseksi valmiustueksi, joka lasketaan osaksi puolustusbudjettia), pyrkiä varmistamaan sopimuksilla laivojen käyttö sotatilanteessa muita keinoja (ongelmat samat kuin fortum-esimerkissä), tai yrittää pakottaa yritykset pitämään laivat Suomessa (toimii vain lyhyellä tähtäimellä, koska moinen politiikka varmistaa, ettei uusia laivoja koskaan liputetakaan Suomeen ja saattaa olla EU -lakien ja perustuslain vastaista).