Pohdintoja

Olen yhä elossa, vaikka edellisesta postauksestani on aikaa. Kulunut kuukausi on mennyt töiden parissa ja tulevaisuutta pohtiessa. Valoisasti voi sanoa, että pikkuhiljaa omat tulevaisuuden kuviot - ainakin seuraavalla muutamalle vuodelle - alkavat selvitä. Jos vaan rahoituskin kuvioille vielä jossain vaiheessa selviäisi. Näyttää todennäköiseltä, etten tule viipymään Suomessa kovin pitkää aikaa ennenkuin maailma kutsuu jälleen. Aika näyttää.

Auto-onnettomuus

Ajoin tänään onnettomuuspaikan ohi. Se sai ajattelemaan montaa asiaa, mm. sitä että pitää mennä SPR:n ensiapukurssille kun Suomeen palaa. Ajatus siitä, että olisi ensimmäinen ihminen onnettomuuspaikalla ei olekaan enää kaukainen. Olin arvioni mukaan melkein onnettomuuspaikan kohdalla, kun se tapahtui. Huomasin myös taas, kuinka aivot pyrkivät luomaan toimivan tarinan eivätkä kaihda uusien muistikuvien luomista sen edistämiseksi.

Ensin faktat.

Tulin rampilta moottoritielle ja melkein itse vaihdoin kaistaa yhden harmaan auton päälle. Se nimittäin oli suoraan ison lava-auton puskurissa kiinni, joka oli rinnallani, enkä huomannut sitä taaksepäin vilkaisulla. Rampilla, josta tulen motarille on aikaa vaihtaa kaistaa ehkä 200 metriä, jonka jälkeen ramppi poistuu takaisin pois moottoritieltä. Hidastin, jotta lava-auto pääsi ohitseni ja valmistauduin vaihtamaan kaistaa ja katsoin vielä uudestaan ja onnekseni huomasin sen harmaan auton ja päästin senkin ohitseni.

Matka alamäkeen jatkui ehkä vajaan puoli kilometriä, kun yhtäkkiä kaikki autot hidastavat niin voimakkaasti, että hyvä ettei jarrutuksissa tullut lisäonnettomuuksia. Ihmettelen, mistä on kysymys, osa autoilijoista vaihtaa vasemmanpuolisille kaistoille, joten oletan että hitaampi kaista on tukossa. Sitten näen kyljellään olevan auton. Noin kymmenen autoilijaa on pysähtynyt pientareelle. Ainakin yksi nainen juoksee kohti kyljellään olevaa autoa. Joku poistuu omasta autostaan. Ensimmäinen auttaja on juuri ehtinyt auton kohdalle ja ryhtyy kiskomaan velton näköistä ilmeisesti naispuolista ihmistä autosta pois.

Mietin pysähtyäkö paikalle auttamaan, mutta totean, että paikalla on jo riittävästi ihmisiä. Ainakin kymmenen ja olisin luultavimmin vain tiellä.

Nuo asiat siis uskon nähneeni sellaisenaan. Sitten aivoni alkoivat ajattelemaan. Sitten huomasin, kuinka aivoni rupesivat rakentamaan tarinaa niistä palasista, jotka olin nähnyt ja täydentämään niitä palasia, joita en ollut nähnyt. Esimerkiksi aivoni yrittivät yhdistää tuon autosta pois nousevan ja juoksevan naisen samaksi henkilöksi. Samoin juokseva henkilö ja se, joka veti naisen pois onnettomuusautosta yritettiin yhdistään samaksi henkilöksi. Kaikella todennäköisyydellä kuitenkin nämä ovat kolme täysin erillistä henkilöä ottaen huomioon, että kuljin paikan ohi autolla.

Vastaavasti ensimmäinen mielikuvani on se, että kyljellään olevasta autosta olisi kiskottu pois ihminen ikkunan kautta. Kuitenkin mielikuva siitä asennosta, jossa kiskominen tapahtui tarkoittaa sitä, ettei tämä voinut tapahtua sivuikkunoista. Mieleni siis yritti luoda päähäni mielikuvaa siitä, että kiskominen olisi tapahtunut kattoikkunan kautta. Näin tätä kirjoittaessa mieleeni juolahtaa toinenkin vaihtoehto; tuulilasi. Tai ehkäpä muistan auton asennon, tai paikan väärin ja nainen kiskottiin ulos sivuikkunasta. Tai ehkäpä en huomannut toista onnettomuusautoa ja nainen kiskottiin ulos tästä autosta, eikä tuosta kyljellään olevasta. Tai ehkäpä nainen oli jo saatu ulos autosta, kun näin hänet ja koko mielikuva siitä, että hänet kiskotaan ulos autosta oli mielikuvitukseni tuotetta.

Tämän jälkeen en ihmettele, että luotettava ihmistodistaja on jossain määrin epäilyttävä käsite. Jo se, että siinä paikan päällä mieleni luodessa järjestystä, tarinaa, otin tiukan asenteen siihen että erotan toisistaan 'faktat' ja toisaalta kehitetyn tarinan oli hyvin, hyvin vaikeaa. Ihmiselle ei ole todellakaan luontaista ajatella asioita erillisinä faktoina, muistoina, tapahtumina, vaan lisäksi tarvitaan tarina, joka yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Kuitenkin tuollaisen nopean onnettomuustilanteen näkemisessä havaintoja ei ole riittävästi, jotta ne itsessään voisivat muodostaa kokonaisuuden. Siispä mieli tekee päätelmiä siitä, mitä tapahtui ja luo tarinan sinne, missä sitä ei ollut.

Ylläolevista muistikuvista päättelen, että aikaa onnettomuuden tapahtumisesta oli korkeintaan minuutti, luultavasti vähemmän. Tuossa ajassa paikalle ehti pysähtyä kymmenisen autoilijaa auttamaan onnettomuuteen joutuneita. Hädässä olevien auttaminen on osa amerikkalaista kulttuuria ja se näkyy myös siinä, kuinka moni pysähtyy auttamaan.